Job

Job jatkoi lausuen mietelmiään ja sanoi:

"Oi, jospa olisin, niinkuin olin ammoin kuluneina kuukausina, niinkuin niinä päivinä, joina Jumala minua varjeli,

jolloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä hänen valossansa vaelsin pimeyden halki!

Jospa olisin niinkuin kukoistukseni päivinä, jolloin Jumalan ystävyys oli majani yllä,

jolloin Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja poikani minua ympäröivät,

jolloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja!

Kun menin kaupunkiin porttiaukealle, kun asetin istuimeni torille,

niin nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan,

päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat kätensä suulleen.

Ruhtinasten ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui suulakeen.

Sillä kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän minusta todisti;

minä näet pelastin kurjan, joka apua huusi, ja orvon, jolla ei auttajaa ollut.

Menehtyväisen siunaus tuli minun osakseni, ja lesken sydämen minä saatoin riemuitsemaan.

Vanhurskaudella minä vaatetin itseni, ja se verhosi minut; oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.

Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka.

Minä olin köyhien isä, ja tuntemattoman asiaa minä tarkoin tutkin.

Minä särjin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistansa.

Silloin ajattelin: 'Pesääni minä saan kuolla, ja minä lisään päiväni paljoiksi kuin hiekka.

Kunniani uudistuu alati, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.'

He kuuntelivat minua ja odottivat, olivat vaiti ja vartoivat neuvoani.

Puhuttuani eivät he enää sanaa sanoneet, vihmana vuoti puheeni heihin.

He odottivat minua niinkuin sadetta ja avasivat suunsa niinkuin kevätkuurolle.

Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomat, ja minun kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet.

Jos suvaitsin tulla heidän luokseen, niin minä istuin ylinnä, istuin kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä, niinkuin se, joka murheelliset lohduttaa."