Job

"Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat, joiden isiä minä pidin liian halpoina pantaviksi paimenkoiraini pariin.

Ja mitäpä hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruutensa tarmon on vienyt

puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa maata, jo ennestään autiota erämaata;

he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä, ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret.

Heidät karkoitetaan ihmisten parista; heitä vastaan nostetaan hälytys niinkuin varasta vastaan.

Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa, maakoloissa ja kallioluolissa.

Pensaiden keskellä he ulisevat, nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat-

nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt, jotka on hosuttu maasta pois.

Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi, olen heidän jutuksensa joutunut;

he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas eivätkä häikäile sylkeä silmilleni.

Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen ja nöyryyttänyt minut, eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni.

Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi; he lyövät jalat altani ja luovat turmateitänsä minua vastaan.

He hävittävät minun polkuni, ovat apuna minua tuhottaessa, vaikka itse ovat ilman auttajaa;

niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat, raunioiden alta he vyöryvät esiin.

Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.

Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut.

Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää.

Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut: se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie.

Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi.

Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun.

Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi.

Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa.

Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa?

Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää?

Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys.

Sisukseni kuohuvat lakkaamatta, kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut.

Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta; minä nousen ja huudan väkijoukossa.

Minusta on tullut aavikkosutten veli ja kamelikurkien kumppani.

Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni, ja luuni ovat kuumuuden polttamat.

Niin muuttui kanteleeni soitto valitukseksi ja huiluni sävel itkun ääneksi."