Job

"Ei ole niin rohkeata, joka sitä ärsyttäisi. Kuka sitten kestäisi minun edessäni?

Kuka on minulle ensin antanut jotakin, joka minun olisi korvattava? Mitä kaiken taivaan alla on, se on minun.

En saata olla puhumatta sen jäsenistä, en sen voimasta ja sorjasta rakenteesta.

Kuka voi riisua siltä päällysvaatteen, kuka tunkeutua sen kaksinkertaisten purimien väliin?

Kuka on avannut sen kasvojen kaksoisoven? Sen hammasten ympärillä on kauhu.

Sen ylpeytenä ovat uurteiset selkäkilvet, kiinnitetyt lujalla sinetillä.

Ne käyvät tarkoin toinen toiseensa, niin ettei ilma välitse pääse.

Ne ovat toisiinsa liitetyt, pysyvät kiinni erkanematta.

Sen aivastus on kuin valon välähdys, sen silmät ovat kuin aamuruskon silmäripset.

Sen kidasta lähtee tulisoihtuja, sinkoilee säkeniä.

Sen sieramista käy savu niinkuin kihisevästä kattilasta ja kaislatulesta.

Sen puhallus polttaa kuin tuliset hiilet, ja sen suusta lähtee liekki.

Sen kaulassa asuu voima, ja sen edellä hyppii kauhistus.

Sen pahkuraiset lihat ovat kiinteät, ovat kuin valetut, järkkymättömät.

Sen sydän on valettu kovaksi kuin kivi, kovaksi valettu kuin alempi jauhinkivi.

Kun se nousee, peljästyvät sankarit, kauhusta he tyrmistyvät.

Jos sen kimppuun käydään miekoin, ei miekka kestä, ei keihäs, ei heittoase eikä panssari.

Sille on rauta kuin oljenkorsi, vaski kuin lahopuu.

Ei aja sitä pakoon nuoli, jousen poika, akanoiksi muuttuvat sille linkokivet.

Kuin oljenkorsi on sille nuija, keihästen ryskeelle se nauraa.

Sen vatsapuolessa on terävät piikit, se kyntää mutaa leveälti kuin puimaäes.

Se panee syvyyden kiehumaan kuin padan, tekee meren voidekattilan kaltaiseksi.

Sen jäljessä polku loistaa, syvyydellä on kuin hopeahapset.

Ei ole maan päällä sen vertaista; se on luotu pelottomaksi.

Se katsoo ylen kaikkea, mikä korkeata on; se on kaikkien ylväitten eläinten kuningas."